Vuonna 1984, p.22
Vuonna 1984, page 22
Uudet opit syntyivät osaksi sen vuoksi, että historiantuntemus oli lisääntynyt ja historiallinen ajatustapa voimistunut, mitä tuskin voi sanoa tapahtuneen ennen kuin yhdeksännentoista vuosisadalla. Nyt käsitettiin historian kiertoliike, tai ainakin tuntui siltä; ja jos se käsitettiin, silloin se oli muutettavissa. Mutta pääasiallinen, pohjimmainen syy oli, että jo niin varhain kuin kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa oli ihmisten tasa-arvoisuus tullut teknillisesti mahdolliseksi. Eiväthän ihmiset tosin vielä olleet luontaisten kykyjensä puolesta tasa-arvoisia, ja tehtävät olivat erikoistuneet tavalla joka suosi toisia yksilöitä enemmän kuin toisia; mutta enää ei varsinaisesti ja välttämättä tarvittu luokkajakoa eikä suurta varallisuuksien aste-eroa. Varhaisempina aikakausina eivät luokkarajat ainoastaan olleet välttämättömiä vaan myös toivottavia. Tasa-arvoisuuden puuttuminen oli sivistyksen hinta. Konetuotannon kehittyessä tilanne kuitenkin muuttui. Vaikka ihmisten yhä olikin pakko suorittaa erilaista työtä, ei enää ollut välttämätöntä, että he eläisivät eri tasolla yhteiskunnallisessa tai taloudellisessa mielessä. Niinpä siis niiden uusien ryhmien kannalta, jotka juuri olivat anastamaisillaan vallan käsiinsä, ihmisten tasa-arvoisuus ei enää ollutkaan tavoiteltava ihannepäämäärä, vaan vaara joka oli torjuttava. Alkukantaisempina aikoina, jolloin oikeudenmukainen ja rauhallinen yhteiskunta ei ollut käytännössä mahdollinen, siihen uskoon oli ollut helppo mukautua. Ajatus maallisesta paratiisista, jossa elettäisiin veljeyden vallitessa, ilman lakeja ja tarvitsematta tehdä ankaraa työtä, oli tuhansien vuosien ajan pitänyt vallassaan ihmisten mielikuvitusta. Ja tällä mielikuvalla oli ollut tukensa myös siinä ryhmässä, joka kulloinkin hyötyi historiallisesta muutoksesta. Ranskan, Englannin ja Amerikan vallankumouksien hedelmien perijät olivat osittain uskoneet omiin puheenparsiinsa ihmisoikeuksista, sananvapaudesta, tasa-arvoisuudesta lakien edessä ja muusta sellaisesta, ja ne olivat myös jossakin määrin vaikuttaneet heidän toimintoihinsa. Mutta kahdennenkymmenennen vuosisadan neljännellä vuosikymmenellä kaikki valtiollisen ajattelun päävirtaukset olivat autoritaarisia. Maallinen paratiisi oli saatettu huonoon huutoon juuri sinä hetkenä, jolloin sen toteuttaminen olisi käynyt mahdolliseksi. Joka ainoa uusi valtiollinen ajattelusuunta, omaksuipa se nimen minkä tahansa, johti takaisin hierarkiaan ja järjestäytymiseen. Ja katsantokantojen yleisesti varmistuessa, mikä alkoi 1930-vuoden vaiheilla, jo kauan sitten, joskus satoja vuosia aikaisemmin hylätyt menettelytavat — vankeus ilman oikeudenkäyntiä, sotavankien käyttö orjatyöhön, julkiset teloitukset, kiduttaminen tunnustuksen esiinpuristamiseksi, panttivankien ottaminen ja kokonaisten kansojen siirtäminen — eivät ainoastaan tulleet jälleen yleisiksi, vaan niitä sietivät ja puolustivat kansat, jotka pitivät itseään valistuneina ja edistystä suosivina.
Vasta kymmenen vuotta sisällissotien, kansalaissotien, vallankumouksien ja vastavallankumouksien jälkeen joka taholla maailmaa Ingsoc ja sen kilpailijat esiintyivät täysin kehittyneinä valtiollisina oppisuuntina. Niitä olivat olleet ennakoimassa moninaiset järjestelmät, joita yleensä sanottiin totalitaarisiksi. Nämä olivat esiintyneet aikaisemmin samalla vuosisadalla, ja vallitsevasta kaaoksesta nousevan maailman pääpiirteet olivat jo kauan olleet ilmeiset. Yhtä ilmeistä oli niin ikään ollut, minkälaiset miehet hallitsisivat tätä maailmaa. Uusi aristokratia oli syntynyt pääasiallisesti byrokraateista, tiedemiehistä, teknikoista, ammattiliittojen järjestömiehistä, julkisista toimihenkilöistä, yhteiskuntaolojen tutkijoista, opettajista, sanomalehtimiehistä ja ammattipoliitikoista. Nämä miehet, jotka olivat lähtöisin palkallaan elävästä keskiluokasta ja työtätekevän luokan ylemmistä kerrostumista, loi ja saattoi yhteen monopoliteollisuuden ja keskitetyn hallinnon hedelmätön maailma. Edeltäjiinsä verrattuina he olivat vähemmän ahneita ja vähemmän ylellisyyden haluisia, mutta sitä enemmän vallanhimoisia ja ennen kaikkea tietoisempia siitä mitä tekivät, ja he olivat päättäväisempiä kukistaessaan vastarinnan. Viimeksi mainittu ero olikin tärkein. Nykyoloihin verrattuna olivat kaikki aikaisemmat hirmuhallitsijat arkoja ja heikkoja. Hallitsevat ryhmät olivat sentään aina jossakin määrin vapaamielisten aatteiden elähdyttämiä ja valmiita hellittämään ohjaksia joka taholla. He kiinnittivät huomiota ainoastaan avoimeen tekoon eivätkä tunteneet mielenkiintoa siihen, mitä heidän alamaisensa ajattelivat. Jopa keskiajan katolinen kirkkokin oli nykyaikaisessa mielessä suvaitsevainen. Osaksi oli syynä se, että menneisyydessä ei ainoallakaan hallituksella ollut voimaa pitää alamaisiaan alituisen silmälläpidon alaisena. Kirjapainotaidon keksiminen teki kuitenkin julkisen mielipiteen käsittelyn helpommaksi, elokuva ja radio vievät kehitystä eteenpäin. Television kehittyminen ja se teknillinen edistysaskel, joka teki mahdolliseksi lähettää ja vastaanottaa samanaikaisesti samalla laitteella, merkitsi yksityiselämän päättymistä. Jokaista kansalaista, tai ainakin jokaista kansalaista jota kannatti pitää silmällä, saattoi poliisi nyt valvoa kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, ja hän oli julkisen propagandan ulottuvissa koko ajan kaikkien muiden tiedoituskanavien ollessa suljettuja. Nyt oli ensi kerran mahdollista pakottaa kaikki alamaiset ei ainoastaan täydellisesti tottelemaan valtion tahtoa, vaan myös omaksumaan täysin samanlaiset mielipiteet.
Viisi- ja kuusikymmenluvun kumouksellisten kausien jälkeen yhteiskunta ryhmittyi uudelleen, niin kuin aina, ylä-, keski- ja alaluokaksi. Mutta uusi yläluokka ei nyt niin kuin aina ennen toiminutkaan vaistomaisesti, vaan tiesi tarkkaan mitä oli tehtävä asemansa varmistamiseksi. Oli jo kauan sitten todettu, että harvainvallan ainoa varma pohja oli kollektivismi. Rikkaus ja etuoikeudet ovat helpoimmin puolustettavissa, jos ne omistetaan yhdessä. Niin sanottu »yksityisomistuksen hävittäminen», joka tapahtui vuosisadan puolivälissä, tarkoitti itse asiassa omaisuuden keskittämistä harvempiin käsiin kuin ennen. Ero oli vain se, että uudet omistajat olivat ryhmä eivätkä joukko erillisiä yksilöitä. Joidenkin pienten henkilökohtaisten tavaroiden lisäksi ei yksikään Puolueen jäsenistä yksilönä omistanut mitään. Kollektiivisesti omistaa Puolue Oceaniassa kaiken, koska se hallitsee kaikkea ja käyttää tuotteita niin kuin se itse pitää sopivana. Vallankumousta seuraavina vuosina se onnistui ilman pienintäkään vastarintaa pääsemään tähän hallitsevaan asemaan, koska koko kehitys tulkittiin kollektivoinniksi. Aina oli otaksuttu, että jos kapitalistiluokalta riistetään omaisuus, seurauksena on sosialismi. Kieltämättä olikin omaisuus riistetty kapitalisteilta. Tehtaat, kaivokset, maa, talot, kuljetusvälineet — kaikki oli otettu heiltä pois, ja koska ne eivät enää olleet yksityisomaisuutta, niiden täytyi olla yhteisiä. Ingsoc, joka kasvoi aikaisemmasta sosialistisesta liikkeestä ja peri sen iskusanat, on tosiaankin kehittänyt huippuunsa sosialismin ohjelman pääkohdat. Seurauksena, etukäteen aavistettuna ja tarkoitettuna seurauksena oli, että taloudellinen tasa-arvoisuus tuli pysyvästi olemattomaksi.
Mutta hierarkkisen yhteiskunnan ikuiseksi tekemisen probleemat olivat syvällisempiä kuin tämä. Oli ainoastaan neljä tapaa, joilla hallitsevan ryhmän oli mahdollista menettää valtansa. Se joko voitetaan ulkoapäin, tai se hallitsee niin voimattomasta, että joukot voidaan nostattaa kapinaan, tai se päästää syntymään voimakkaan ja tyytymättömän keskiluokan, tai se menettää oman itseluottamuksensa ja hallitsemistahtonsa. Nämä edellytykset eivät vaikuta erikseen, ja sääntönä on, että niitä on aina neljä ainakin jossakin määrin vaikuttamassa. Hallitseva luokka, joka kykenee varjelemaan itsensä kaikilta niiltä, pysyy aina vallassa. Viime kädessä määräävä tekijä on hallitsevan luokan oma henkinen asennoituminen.
Vuosisadan keskivaiheessa oli ensimmäinen näistä vaaroista todellisuudessa hävinnyt. Kaikki kolme ylivaltiota, jotka nyt hallitsevat maailmaa, ovat itse asiassa voittamattomia, ne olisivat voitettavissa ainoastaan jos tapahtuisi hitaita demografisia muutoksia, jotka suurella vallalla varustetun hallituksen kuitenkin on aina helppo torjua. Toinenkin vaaroista on ainoastaan teoreettinen. Joukot eivät milloinkaan ryhdy kumoukseen omasta aloitteestaan, eivätkä ne milloinkaan nouse kapinaan pelkästään siitä syystä, että niitä sorretaan. Aikaisemmin tavan takaa toistuneet taloudelliset pulakaudet olivat täydelleen tarpeettomia, eikä niiden enää annetakaan esiintyä, mutta muita ja yhtä suuria järkytyksiä voi tapahtua ja tapahtuukin, eikä niistä ole mitään poliittisia seurauksia, koska ei ole olemassa mitään tapaa, jolla tyytymättömyys pääsisi ilmentymään. Mitä taas tulee ylituotantoon, joka on ollut yhteiskunnassamme piilevänä siitä lähtien kun konetekniikka alkoi kehittyä, se on ratkaistu alituisella sodankäynnillä (ks. III luku), joka on myös käyttökelpoinen, kun yleinen moraali halutaan pitää tarkoituksenmukaisessa vireessä. Nykyisten hallitsijamme kannalta katsoen onkin ainoana varsinaisena vaarana uuden ryhmän irtaantuminen, pystyvien alipalkattujen, vallanhimoisten ihmisten muodostaman ryhmän, sekä liberalismin ja skeptisyyden kasvu heidän piireissään. Koko kysymys on siis vain kasvatuksellinen. Siinä on ratkaisevana sekä hallitsevan ryhmän että sen alapuolella olevan laajemman toimeenpanevan ryhmän tietoisuuden alituinen muovaaminen. Joukkojen tietoisuuteen ei ole tarvis vaikuttaa muuten kuin kielteisellä tavalla.
Tältä pohjalta voi kuka tahansa päätellä — ellei hän jo sitä tunne — Oceanian yhteiskunnan yleisrakenteen. Pyramidin kärkenä on Iso Veli. Iso Veli on erehtymätön ja kaikkivoipa. Jokainen edistysaskel, jokainen saavutus, jokainen voitto, jokainen tieteellinen keksintö, kaikki tieto, kaikki viisaus, kaikki onni, kaikki hyvä, kaikki esitetään lähteneeksi suoranaisesti hänen johtajuudestaan ja alullepanostaan. Kukaan ei ole silmästä silmään nähnyt Isoa Veljeä. Hän on vain ne kasvot, jotka nähdään jokaisessa lauta-aidassa, hän on se ääni, joka kaikuu kaukovarjostimesta. Voimme olla jokseenkin varmoja siitä, ettei hän milloinkaan kuole, ja jo nyt vallitsee melkoinen epätietoisuus siitä, milloin hän on syntynyt. Iso Veli on se muoto, jonka Puolue on valinnut itselleen näyttäytyäkseen siinä maailmalle. Hänen tehtävänään on olla polttopisteenä rakkaudelle, pelolle ja kunnioitukselle, tunteille jotka ovat helpommat kohdistaa yksilöön kuin järjestöön. Ison Veljen alapuolella on Sisärengas, johon kuuluvien lukumäärä on rajoitettu kuuteen miljoonaan, siis vähän alle 2 prosentiksi koko Oceanian väkiluvusta. Sisärenkaan alapuolella on Ulkorengas. Jos Sisärengasta voidaan sanoa valtion aivoiksi, Ulkorengas on verrattavissa käsiin. Vielä alempana ovat mykät prolemassat, suunnilleen 85 prosenttia koko asujaimistosta. Äskeisen luokittelumme mukaan prolet ovat alaluokka, sillä Päiväntasaajan maiden orjakansat, jotka alituisesti siirtyvät voittajien välillä kädestä käteen, eivät ole rakenteen pysyvä ja välttämätön osa.
Näihin kolmeen ryhmään kuuluminen ei periaatteessa ole perinnöllistä. Sisärenkaaseen kuuluvien vanhempien lapsi ei teoriassa synny Sisärenkaaseen. Kumpaankin renkaaseen pääsemisen edellytyksenä on tutkinto, joka suoritetaan kuudentoista vuoden iässä. Ei liioin oteta huomioon rotueroa, eikä mikään maakunta ole toisiin verrattuna edullisemmassa asemassa. Juutalaisia, neekereitä, puhdasverisiä Etelä-Amerikan intiaaneja on Puolueen korkeimmillakin arvopaikoilla, ja kunkin alueen hallintomiehet valitaan aina sen alueen asukkaista. Missään osassa Oceaniaa ei asukkaiden tarvitse tuntea, että he ovat kaukaisen pääoman hallitsemaa siirtomaaväestöä. Oceaniassa ei ole pääomaa, ja sen nimellinen päämies on henkilö, jonka olinpaikkaa ei kukaan tiedä. Lukuun ottamatta sitä, että englanti on Oceanian yleiskieli ja uuskieli sen virallinen kieli, se ei ole millään tavalla keskitetty. Mitkään verisiteet eivät ole liittämässä yhteen sen hallitsijoita, ainoana yhdyssiteenä on yhteisen opin tunnustaminen. On totta, että yhteiskuntamme on kerrostunut, jyrkästi kerrostunut tavalla joka ensi silmäyksellä tuo mieleen perimisjärjestelmän. Eri ryhmien välillä on paljon vähemmän vaihtoa kuin kapitalistisella tai esiteollisella ajalla. Puolueen kahden renkaan välillä on tosin jokin määrä vaihtoa, mutta ainoastaan sen verran, että voidaan olla varmoja siitä, että Sisärengas vapautuu heikoista yksilöistä, ja että Ulkorenkaan eteenpäinpyrkivät jäsenet voidaan tyydyttää ja tehdä vaarattomiksi sallimalla heidän yletä. Proletariaatin ei käytännössä sallita yletä Puolueen piiriin. Lahjakkaimmat joukosta, jotka mahdollisesti voisivat tulla tyytymättömyyden siemeneksi, ottaa Ajatuspoliisi selville ja heidät eliminoidaan. Mutta tämä asiaintila ei ole ehdottomasti pysyvä, eikä se ole periaatekysymyskään. Puolue ei ole entisessä mielessä mikään luokka. Se ei pyri sellaisenaan siirtämään valtaa omille lapsilleen. Ellei olisi muuta keinoa saada kykenevimmät miehet huipulle, se olisi täysin valmis nostamaan kokonaisen uuden hallitsevan sukupolven suoraan proletariaatin riveistä. Ratkaisevina vuosina vaikutti opposition lannistamiseen suurelta osalta se, että Puolue ei tosiaankaan ollut mikään perinnöllinen järjestelmä eikä ryhmä. Vanha sosialismi, joka oli koulutettu taistelemaan niin sanottua »etuoikeutettua luokkaa» vastaan, oli sitä mieltä, että pysyvää ei voi olla mikään, mikä ei ole perinnöllistä. Se ei käsittänyt, että harvainvallan jatkumisen ei tarvitse olla ruumiillista laatua, eikä se lakannut ajattelemasta, että perinnöllinen ylimystö oli aina ollut lyhytikäistä, kun taas vastaanottavat järjestöt, sellaiset kuin katolinen kirkko esimerkiksi, ovat joskus eläneet satoja, jopa tuhansia vuosia. Olennaista harvainvaltaisessa hallinnossa ei olekaan periytyminen isästä poikaan, vaan kuolleilta eläville siirtyvän maailmankatsomuksen ja elintavan pysyvyys. Hallitseva ryhmä on hallitseva ryhmä niin kauan kuin se voi itse määrätä seuraajansa. Puolue ei välitä verensä vaan itsensä pysyvyydestä. Ei ole tärkeätä, kuka käyttelee valtaa, kunhan vain hierarkkinen rakenne pysyy aina samana.
Kaikki uskomukset, tavat, mieltymykset, tunteet, sielulliset asennoitumiset, jotka luonnehtivat aikaamme, ovat itse asiassa suunnitellut vain ylläpitämään Puolueen mystiikkaa ja estämään nyky-yhteiskunnan varsinaisen luonteen tulemasta tiedoksi. Aineellinen kapinoiminen, alkeellisin liikahduskin kapinoivaan suuntaan on nykyisin mahdotonta. Proletariaatin taholta ei tarvitse pelätä mitään. Omissa oloissaan se vain uurastaa, lisääntyy ja kuolee sukupolvesta sukupolveen, vuosisadasta vuosisataan, ei ainoastaan yrittämättäkään kapinoida, vaan myös kykenemättä käsittämään, että maailma voisi olla toisinkin. Se voisi tulla vaaralliseksi vain jos teollisen tekniikan kehittyminen tekisi välttämättömäksi kouluttaa sen korkeammalle tasolle. Mutta koska sotilaallinen ja kaupallinen kilpailu eivät enää ole tärkeitä, kansalaiskasvatus on kehittymässä alenevaan suuntaan. Pidetään yhdentekevänä, mitä mielipiteitä joukoilla on, vai onko niitä lainkaan. Joukoille voidaan myöntää älyllinen vapaus, koska niillä ei ole älyä. Mutta Puolueen jäsenessä ei suvaita pienintäkään mielipiteen poikkeamaa vähäisimmässäkään asiassa.
Puolueen jäsen elää syntymästä kuolemaan asti Ajatuspoliisin silmälläpidon alaisena. Yksinkään ollessaan hän ei milloinkaan voi olla varma siitä, että on yksin. Mitä tahansa hän puuhaa, nukkui hän tai valvoi, teki työtä tai lepäsi, kylpi tai oli vuoteessa, häntä voidaan varoituksetta valvoa, eikä hän tiedä, milloin häntä pidetään silmällä. Yhdentekevää ei ole mikään, mitä hän tekee. Hänen ystävyyssuhteensa, hänen virkistyshetkensä, hänen käyttäytymisensä vaimoaan ja lapsiaan kohtaan, hänen kasvonilmeensä hänen yksin ollessaan, sanat jotka hän unissaan mumisee, jopa hänen luonteenomaiset ruumiinliikkeensäkin, kaikki on yksityiskohtaisen tarkkailun alaisena. Ei ainoastaan varsinainen rikkomus vaan kaikki tavallisuudesta poikkeaminen, olipa se miten pientä tahansa, kaikki havaittavissa olevat tapojen muutokset, kaikki hermostuneet tottumukset jotka ehkä voivat kertoa sisäisestä taistelusta, saadaan varmasti ilmi. Hänellä ei ole mitään valinnan varaa missään asiassa. Toisaalta hänen toimintansa eivät ole mitenkään laeilla tai millään selvästi määritellyillä käyttäytymisohjeilla rajoitetut. Oceaniassa ei ole lakeja. Sellaiset ajatukset ja teot, jotka ilmitulleina tuottavat varman kuoleman, eivät ole muodollisesti kiellettyjä, ja loputtomat puhdistukset, pidättämiset, kidutukset, vankeudessa pitämiset ja haihduttamiset eivät ole rangaistuksia todella tehdyistä rikoksista, vaan ne tarkoittavat sellaisten henkilöiden poistamista, jotka joskus tulevaisuudessa mahdollisesti voisivat tehdä rikoksen. Puolueen jäseneltä ei vaadita ainoastaan oikeita mielipiteitä vaan myös oikeita vaistoja. Hänellä edellytetään olevan uskomuksia ja asenteita, joita ei milloinkaan ole selvästi säädetty ja joita ei voidakaan säätää ilmaisematta Ingsocissa vallitsevaa sisäistä ristiriitaisuutta. Jos jäsen on luonnostaan oikeaoppinen (uuskielellä: hyvinajatteleva), hän ajattelemattakin tietää kaikissa olosuhteissa mikä on oikea uskomus tai toivottu tunneliikahdus. Mutta olipa hänen laitansa tässä suhteessa mikä tahansa, tarkka henkinen koulutus jo lapsuudessa sekä ryhmittyminen uuskielen rikospysähdys-, musta- valko- ja kaksoisajattelu -käsitteiden ympärille tekee hänet haluttomaksi ja kykenemättömäksi ajattelemaan liian syvällisesti mitään asiaa.
