Vuonna 1984, p.1
Vuonna 1984, page 1
GEORGE ORWELL
Vuonna 1984
ROMAANI
Porvoo ∗ Helsinki
WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ
Alkuteoksen nimi
NINETEEN EIGHTY-FOUR
Suomentanut
OIVA TALVITIE
WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖN
KIRJAPAINOSSA PORVOOSSA
1950
I OSA
I
Oli kirkas, kylmä huhtikuun päivä. Kellot löivät juuri kolmeatoista. Winston Smith painoi leukansa tiukasti rintaan, sillä viima puhalteli epämiellyttävästi. Hän puikahti näppärästi Voiton Talon lasiovesta, vaikka ei kuitenkaan tarpeeksi liukkaasti. Hiekkaa mukanaan tuova tuulenpyörre ehti hänen mukanaan ovenraosta.
Eteisessä häntä tervehti keitetyn kaalin ja vanhojen riepumattojen tuoksu. Peräseinään oli nastoilla kiinnitetty monivärinen juliste, aivan liian suuri seinien sisäpuolella käytettäväksi. Siinä oli vain suunnattomat, yli metrin levyiset kasvot: noin viidenviidettä olevan miehen kasvot, sankat, mustat viikset ja karkean miellyttävät piirteet. Winston ohjasi askelensa portaita kohden. Ei kannattanut yrittää käyttää hissiä. Parhaimpinakin hetkinään se vain harvoin liikkui, ja nykyisin oli sähkövirta katkaistu päivän valoisiksi tunneiksi. Se kuului osana Vihan Viikon taloudelliseen puoleen. Huoneisto oli kahdeksannessa kerroksessa. Winston nousi kerroksiin hitaasti ja pysähtyi matkalla useita kertoja lepäämään. Hän oli näet yhdeksänneljättä ikäinen, ja hänellä oli haavautuva suonikohju oikeassa nilkassa. Joka kerroksessa tuijottivat vastapäätä hissinovea olevasta seinästä samat jättiläiskasvot. Kuva oli sellainen, että silmien katse seurasi perässä, menipä minne päin tahansa. ISO VELI VALVOO. Se oli teksti kuvan alla.
Huoneistossa kajahteli mehukas, täyteläinen ääni, joka luetteli numeroita. Ne olivat jollakin tavoin tekemisissä harkkoraudan kanssa. Ääni lähti pitkänomaisesta metallilevystä, joka muistutti himmennettyä peiliä, mikä puolestaan oli osana oikeanpuoleista seinää. Winston käänsi säädintä, ja ääni hiljeni hiukan, vaikka sanat kuuluivatkin yhä selvästi. Kojeen (sen nimi oli kaukovarjostin) saattoi vaimentaa, mutta kokonaan sitä ei voinut sammuttaa. Hän meni ikkunan luo. Sininen suojapuku, Puolueen univormu, korosti hänen pienehkön, harmaan olemuksensa laihuutta. Hänen tukkansa oli vaalea, kasvonsa luonnostaan verevät, ja huono saippua, tylsät partahöylänterät ja juuri päättynyt talvi olivat tehneet niiden ihon karkeaksi.
Ikkunan lasiruutujenkin läpi näytti maailma kylmältä. Alhaalla kadulla pyörittelivät pienet tuulenkierteet pölyä ja paperinpalasia, ja vaikka aurinko paistoi ja taivas oli räikeän sininen, kaikki tuntui värittömältä paitsi julisteet, joita oli kiinnitetty joka paikkaan. Samat mustaviiksiset kasvot tuijottivat joka nurkasta. Yhdet olivat vastapäätä olevan talon seinässä. ISO VELI VALVOO, niin sanoi teksti, ja mustien silmien katse tunkeutui syvälle Winstonin silmiin. Alhaalla oli kadun tasalla toinen juliste, se oli repeytynyt kulmasta ja lepatti tuulessa vuoroin peittäen, vuoroin päästäen näkyviin yksinäisen sanan INGSOC. Etäämmällä laskeutui helikopteri keveästi alas kattojen väliin, kohosi taas kuin likakärpänen ja kaarsi sitten pois. Se oli poliisipartio, joka kierteli vakoilemassa ihmisiä ikkunoista. Partioista ei sentään tarvinnut välittää. Pahempi oli Ajatuspoliisi.
Kaukovarjostin paapatti täyttä päätä harkkoraudasta ja yhdeksännen kolmivuotissuunnitelman ylittämisestä. Se oli Winstonin takana. Kaukovarjostin lähetti ja vastaanotti samanaikaisesti. Se imaisi itseensä joka ainoan äänen, minkä Winston päästi, jos se vain ylitti hyvin hiljaisen kuiskauksen voiman. Jos hän oli metallilevyn näköpiirissä, hän näkyi yhtä hyvin kuin kuuluikin. Tietenkin oli mahdotonta arvata, minä hetkenä kulloinkin sattui olemaan silmälläpidon alaisena. Ei voinut aavistaa, kuinka usein tai minkä järjestelmän tarkkailukojeeseen Ajatuspoliisi kulloinkin kytki kunkin yksityisen johdon. Kai se piti jokaista joka hetki silmällä. Mutta se ainakin oli selvää, että jokaisen johdon se saattoi ottaa tarkkailuun milloin ikinä halusi. Täytyi elää — ja aivan vaistomaisesti elettiinkin — pitäen mielessä, että jokaista äännähdystä kuunneltiin ja jokaista liikahdusta pidettiin silmällä ... paitsi pimeässä.
Winston seisoi yhä selkä kaukovarjostimeen päin. Niin oli turvallisempaa; vaikka hyvin hän silti tiesi, että selkäkin saattoi paljastaa asioita. Kilometrin päässä kohosi mahtavana ja valkoisena ilottomasta ympäristöstään Totuuden Ministeriö, hänen työpaikkansa. Tämä — hän ajatteli epämääräistä vastenmielisyyttä tuntien — tämä oli Lontoo, Ilmakaista l:n, väkiluvultaan Oceanian kolmannen maakunnan pääkaupunki. Hän yritti kaivaa esille edes yhden lapsuusmuiston, joka kertoisi, oliko Lontoo aina ollut tällainen. Olivatko täällä aina olleet näköalana nuo mädät yhdeksännentoista vuosisadan talot joiden seinät oli tuettu sidehirsillä, ikkunat tukittu pahvilla ja katot aaltolevyllä ja ränstyneet aidat joka suuntaan kallellaan? Ja pommin vaurioittamat paikat, joista laastipöly tuoksahteli ilmaan, ja horsmat, jotka kasvoivat raunioilla; ja ne paikat, joissa pommit olivat panneet matalaksi laajemman alan, minne sitten oli kohonnut saastaisia lautahökkeleitä kuin kanakoppeja? Mutta ei muistelemisesta mitään apua ollut: mitään ei ollut jäljellä hänen lapsuudestaan, joitakin valoisia muistikuvia vain, joilla ei ollut mitään taustaa ja jotka enimmäkseen olivat aivan käsittämättömiä.
Totuuden Ministeriö — uuskielellä* (*Oceanian virallinen kieli. Sen rakenteesta ja etymologiasta tarkemmin Liitteessä) Minitrue erosi hätkähdyttävällä tavalla kaikesta muusta mikä oli näkyvissä. Se oli valtava pyramidimainen hohtavan valkoisesta betonista tehty rakennus, joka pengertyen kohosi kolmensadan metrin korkeuteen. Winston saattoi ikkunastaan erottaa kolme puolueen tunnuslausetta, jotka oli koristeellisesti hakattu sen valkoiseen julkisivuun:
SOTA ON RAUHAA
VAPAUS ON ORJUUTTA
TIETÄMÄTTÖMYYS ON VOIMAA
Totuuden Ministeriön rakennuksessa oli, niin väitettiin, kolmetuhatta huonetta maanpinnan yläpuolella. Maan alla oli vastaava määrä haaraumia. Eri puolilla Lontoota oli kolme muuta saman näköistä ja saman kokoista rakennusta. Ne alistivat kaikki ympärillään olevat rakennukset kääpiöiksi rinnallaan, niin että Voiton Talon katolta saattoi nähdä kaikki kolme yhtä aikaa. Niissä asuivat ne neljä ministeriötä, joiden haltuun koko hallintokoneisto oli jaettu: Totuuden Ministeriö huolehti tiedotuksesta, huvituksista, kasvatuksesta ja kaunotaiteista. Rauhan Ministeriö huolehti sodasta. Rakkauden Ministeriö huolehti laista ja järjestyksestä. Ja Yltäkylläisyyden Ministeriö vastasi taloudellisista asioista. Uuskielellä, Newspeakilia, niiden nimet olivat seuraavat: Totuuden Ministeriö, Ministry of Truth oli Minitrue, Rauhan Ministeriö, Ministry of Peace oli Minipax, Rakkauden Ministeriö, Ministre of Love oli Minilov, ja Yltäkylläisyyden Ministeriö, Ministre of Plenty oli Miniplenty.
Rakkauden Ministeriö oli pelottava laitos. Siinä ei ollut lainkaan ikkunoita. Winston ei ollut milloinkaan käynyt Rakkauden Ministeriön seinien sisäpuolella, ei edes puolta kilometriä lähempänä sitä. Se olikin paikka, johon oli mahdotonta päästä muuten paitsi virallisissa asioissa, ja silloinkin oli tunkeuduttava monimutkaisen piikkilankaesteikön läpi, kuljettava teräsovista ja sivuutettava naamioituja konekivääripesäkkeitä. Ympäröivälle aidalle johtavilla kaduilla kuljeskeli mustaunivormuisia gorillankasvoisia vartiomiehiä, joilla oli aseina notkeat nivelpatukat.
Winston käännähti ympäri. Hän oli jo järjestänyt kasvonsa ilmentämään levollista optimismia; niin oli viisasta tehdä kääntyessään kaukovarjostimeen päin. Hän astui huoneen poikki ja meni pienoiseen keittiöönsä. Lähtiessään ministeriöstä tähän aikaan päivästä hän oli samalla luopunut lounaastaan kanttiinissa. Hän havaitsi, että keittiössä ei ollut muuta ruokaa kuin tukeva kimpale tummanväristä leipää, jonka hän oli säästänyt huomiseksi aamiaiseksi. Hän otti hyllyltä pullon, joka sisälsi väritöntä nestettä; yksinkertainen nimilappu osoitti sen olevan Voiton Giniä. Siitä levisi inhottavan öljyinen tuoksahdus, miltei kuin se olisi ollut kiinalaista riisiviinaa. Winston kaatoi pullosta puolisen teekupillista, rohkaisihe kyetäkseen vastaanottamaan iskun ja nielaisi sitten annoksen kuin lääkkeen.
Hänen kasvonsa leimahtivat tummanpunaisiksi ja vesi valui silmistä. Aine oli kuin typpihappoa, pahempaa vielä. Sen kun nieli, tunsi miltei saaneensa takaraivoonsa iskun kuminuijasta. Mutta hetkistä myöhemmin vaimeni palava lieska vatsassa, ja maailma alkoi näyttää iloisemmalta. Hän otti savukkeen. Pakkauksessa oli nimi: Voiton Savuke. Varomattomuudessaan hän piteli savuketta pystyssä, niin että tupakka karisi lattialle. Seuraava yritys onnistui paremmin. Hän palasi arkihuoneeseen ja istahti pienen pöydän ääreen, joka oli vasemmalla kaukovarjostimesta. Pöytälaatikosta hän otti esille kynänvarren, mustepullon ja paksun, neljännestaitteisen tyhjän vihon, jonka selkä oli punainen ja kannet marmoroidut.
Jostakin syystä oli kaukovarjostin sijoitettu tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Normaalisti se asennettiin päätyseinään, mistä käsin se hallitsi koko huonetta. Täällä se oli pitkässä seinässä, vastapäätä ikkunaa. Toisella puolella sitä oli tyhjä komero, jossa Winston nyt istui ja joka rakennusta tehtäessä oli otaksuttavasti tarkoitettu kirjahyllyjä varten. Kun komerossa istui tiukasti mahdollisimman syvällä, oli kaukovarjostimen ulottumattomissa, mikäli oli kysymys näkemisestä. Ääni tietysti kuului, sehän oli selvää, mutta juuri tässä asennossa ollen kaukovarjostin ei nähnyt Winstonia. Huoneen poikkeuksellinen järjestely olikin osaltaan innostanut hänet asiaan, johon hän parhaillaan ryhtyi.
Mutta innostajana oli myös vihko, jonka hän juuri oli ottanut laatikosta. Se oli erikoisen kaunis vihko tai kirjanen. Sen sileä, kermankellertävä pa
Nyt hän aikoi alkaa pitää päiväkirjaa. Se ei ollut laitonta (mikään ei ollut laitonta, koska ei ollut enää mitään lakeja), mutta jos se olisi tullut ilmi, olisi ollut jotensakin varmaa, että seurauksena olisi ollut kuolemanrangaistus, vähintään kaksikymmentä viisi vuotta kovennettua pakkotyöleiriä. Winston sovitti terän kynänvarteen ja nuolaisi sen puhtaaksi rasvasta. Teräskynä oli muinaisaikainen koje, jota harvoin käytettiin edes nimen kirjoittamiseen. Hän oli salaa ja jollistakin vaivaa nähden onnistunut hankkimaan itselleen sellaisen, hänestä näet oli tuntunut, että tuollainen kaunis, kermapintainen paperi ansaitsi tulla kirjoitetuksi oikealla teräskynällä, sitä ei sopinut raapia mustelyijykynällä. Itse asiassa hän ei ollut oikeastaan tottunut kirjoittamaan käsin. Aivan lyhyitä muistiinpanoja lukuunottamatta oli tapana sanella kaikki puhekirjoittimeen, mikä laite ei tietenkään ollut sovelias tähän tarkoitukseen. Hän kastoi kynän musteeseen. Sitten hän epäröi hetkisen. Hän tunsi sisäistä väristystä. Ensimmäisen merkin tekeminen paperiin oli ratkaiseva teko. Hän kirjoitti pienin, kömpelöin kirjaimin:
Huhtikuun 4:ntenä, 1984.
Hän ojentautui. Täydellisen avuttomuuden tunne oli vallannut hänet. Hän ei alun alkaenkaan tiennyt lainkaan varmasti, että nyt todella oli vuosi 1984. Osapuilleen niin kuitenkin täytyi olla, sillä hän oli jokseenkin varma siitä, että hänen ikänsä oli yhdeksänneljättä vuotta, ja hän otaksui syntyneensä 1944 tai 1945, mutta nykyisin ei koskaan voinut määrätä mitään ajankohtaa suuremmalla kuin vuoden parin tarkkuudella.
Mutta ketä varten hän oikeastaan kirjoitti päiväkirjaansa? Se kysymys nousi yhtäkkiä hänen hämmästyneeseen tietoisuuteensa. Hänen ajatuksensa huojuivat paperille ilmestyneen päivämäärän vaiheilla. Sitten ne yhtäkkiä töksähtivät uuskielen sanaan doublethink, kaksoisajattelu. Nyt vasta hän käsitti, miten suureen, miten valtavaan asiaan hän oli ryhtynyt. Miten saattaisi kukaan olla ajatusyhteydessä tulevaisuuden kanssa? Sehän oli jo luonteeltaankin mahdotonta. Tulevaisuushan joko olisi samanlainen kuin nykyisyys, jolloin se ei kallistaisi korvaansa hänelle, tai sitten se olisi erilainen, ja silloinhan koko tämä pulmallinen tilanne olisi täysin tarkoitukseton.
Hyvänkin tovin hän katsella tuijotti paperiinsa. Kaukovarjostin oli nyt siirtynyt soimaan räikeää, korviavihlovaa sotilasmusiikkia. Omituista: ei tuntunut vain siltä, että hän oli menettänyt kykynsä ilmaista ajatuksiaan, vaan myös unohtanut mitä oli alun perin aikonut sanoa. Jo viikkoja hän oli valmistautunut tätä hetkeä varten, eikä kertaakaan ollut hänen mieleensä juolahtanut, että tässä tarvittaisiin muutakin kuin rohkeutta. Itse kirjoittamisenhan täytyi olla helppoa. Eihän tarvinnut muuta kuin siirtää paperille ne loputtomat, levottomat yksinpuhelut, jotka olivat vuosikausia velloneet hänen päässään. Mutta tänä hetkenä oli itse tuo vuoropuhelukin kuivanut kokoon. Ja kohjuhaavaumaakin syhyi ja pisteli sietämättömästi. Hän ei uskaltanut raapia sitä, sillä niin jos teki, nilkka aina tulehtui. Sekunnit tikittivät kadotukseen ikuisuuteen. Hän ei ollut tietoinen muusta kuin edessään oleva paperin tyhjyydestä, nilkan syyhymisestä, soiton räikkymisestä ja katajanmarjaviinan aiheuttamasta lievästä humalasta.
Yhtäkkiä hän alkoi kirjoittaa kuin kumman kauhun valtaamana. Hän tajusi vain osittain, mitä hän pani paperille. Hänen pieni, lapsellinen käsialansa levisi versoen paperille. Pian häneltä jäivät huomaamatta suuret kirjaimet, lopulta pisteetkin:
Huhtikuun 4:ntenä, 1984. Eilen illalla levarissa. Dorkaa. Kiva skibe täynnä siviilejä pommitettiin jossakin Välimerellä. Folkiksella oli liffaa ja se ärjyi kun iso paksu lihava giba kroolasi pakoon helikopteri hännässä, ensin loiski kuin hylje, sitten se näkyi helikopterin tähtäimessä ja sitten se oli täynnä läpiä ja meri tuli ympärillä ihan punaiseksi ja sitten se upposi äkkiä kuin vedessä olisi ollut läpi, ihmiset ulvoi ja nauroi kun se upposi, ja sitten pelastusvene ja lapsia täynnä ja helikopteri päällä, ja nokassa istui puolivanha mutsi taisi olla jutku ja snadi kundi taisi olla kolme vuotta sylissä, se snadi pelkäsi ja kiljui ja pisti päätään sen tissien väliin niin kuin se olisi tahtonut mennä sen sisään ja ämmä pani kätensä sen ympäri ja lohdutti vaikka pelkäsi itsekin niin että oli ihan sininen ja oli koko ajan sen kundin edessä niin kuin se olisi luullut että kädet olisi pitäneet kuulia, sitten se helikopteri stikkasi 20 kilon pommin niiden sekaan niin että snolasi ja koko ruuhi meni mäsäksi, ja sitten vähän hyvä kuva kun kundin käsi nousi vedestä monta kertaa siinä helikopterissa kai oli filmikone nokassa kun se tuli perässä ja sitten siellä taputettiin käsiä mutta yksi akka alapenkissä alkoi kiljua ettei sellaista saisi näyttää kakaroille niillä ei ole oikeutta näyttää kakaroille kun sitten jepari tuli se vei sen ulos en tiedä tehtiinkö sille akalle sitten mitään ei kukaan välitä mitä prole sanoo sellaista prolen mielenosoitusta ei ne koskaan —
Winston keskeytti kirjoittamisen, osaksi sen vuoksi, että alkoi tuntea kirjoituskouristusta. Hän ei tiennyt, mikä hänet pani vuodattamaan moista roskaa. Mutta omituista oli, että sillä aikaa kun hän kirjoitti, aivan toinen muistikuva oli selkeytynyt hänen mielessään. Se oli tullut niin kirkkaaksi, että hän miltei tunsi kykenevänsä kirjoittamaan sen. Nyt hän käsitti, juuri tuon toisen muistikuvan takia hän oli niin yhtäkkiä päättänyt lähteä kotiin ja alkaa kirjoittaa päiväkirjaansa nimenomaan tänään.
Se oli tapahtunut Ministeriössä juuri tänä aamuna, mikäli nyt mitään niin sumuisen hämärää saattoi sanoa tapahtumiseksi.
Kello läheni silloin yhtätoistasataa. Arkisto-osastolla jossa Winston työskenteli, vedettiin tuolit ulos työkomeroista ja ryhmityttiin keskelle hallia, vastapäätä suurta kaukovarjostinta, ja valmistauduttiin Kahden Minuutin Vihaan. Winston oli juuri asettumassa keskiriviin, kun huoneeseen astui odottamatta kaksi henkilöä, jotka hän tunsi ulkomuodolta, mutta joiden kanssa hän ei ollut milloinkaan vaihtanut sanaakaan. Toinen heistä oli tyttö, jonka ohi hän oli usein mennyt käytävässä. Kimeä ei Winston tiennyt, mutta sen hän tiesi, että tyttö työskenteli Kaunokirjallisuusosastolla. Luultavasti — tytöllä oli joskus ollut kädet rasvassa ja jakoavain kädessä — jossakin romaaninkirjoituskoneessa. Hän oli rohkean näköinen tyttö, osapuilleen seitsemänkolmatta iässä, paksu, tumma tukka, pisamaiset kasvot, ja liikehti nopeasti, urheilijamaisesti. Kapea punainen vyö, Nuorison Sukupuolisuuden vastustamisliiton merkki, oli kiedottu useaan kertaan hänen uumansa ympäri, täsmälleen niin tiukalle, että se toi esille hänen lanteittensa muodokkuuden. Heti ensi hetkestä lähtien Winston oli tuntenut tyttöä kohtaan vastenmielisyyttä. Syynkin hän tiesi. Syynä oli hockeykenttien ja kylmien kylpyjen ja yhteismarssien ja yleisen puhdasmielisyyden ilmapiiri, joka seurasi tyttöä. Winston inhosi miltei kaikkia naisia, olletikin nuoria ja sieviä. Naiset, ennen kaikkea nuoret, olivat aina Puolueen kiihkomielisimpiä jäseniä, tunnuslauseitten nielijöitä, harrastajavakoojia ja kaiken harhaoppisuuden esiinnuuskijoita. Kerran käytävässä ohimennessään tyttö oli luonut Winstoniin nopean sivusilmäyksen, joka tuntui aivan tunkeutuvan hänen lävitseen ja hetkeksi pani hänen silmänsä mustumaan kauhusta. Hänen aivoissaan vilahti ajatus, että tyttö mahtoi olla Ajatuspoliisin asiamies. Se oli kuitenkin varsin epätodennäköistä. Mutta yhä vieläkin hän tunsi outoa levottomuutta, samalla kertaa sekä pelkoa että vihamielisyyttä, joka kerran kun tyttö osui lähettyville.
